Niistä on tämän odottavan äidin arki kasattu. Minua on jo useita vuosia vaivanneet selkäkivut, mutta esikoista odottaessa kaikki vaivat katosivat. Olin todellakin elämäni kunnossa. Toista on nyt. Vielä lähes 4 kuukautta laskettuun aikaan, ja olo on kuin norsulla posliinikaupassa. Selkä huutaa tämän tuosta hoosiannaa, samoin ärsyttävät liitos-/nivelkivut ovat löytäneet tiensä luokseni. Iskias-särky yllättää vähän väliä, välillä niin valtaisana, ettei oikein tiedä, kuinka päin olisi. Aviomies saakin välillä hyvät naurut, kun meikäläinen koittaa saada itsensä sänkyyn makuuasentoon. Kieltämättä, melkoista hääräämistä ja yrittämistä tuo välillä onkin. Vatsakumpu on kasvanut niin, etten meinaa enää mahtua kulkemaan normaalisti. Vatsaa puhistaa, ja vauva potkii kovasti, ja varsinkin silloin, kun minä haluaisin nukkua. Tykittäminen toiseen kylkeen alkaa yöllä, juuri kun olen saanut unen päästä kiinni. Koita siinä nyt sitten nauttia odotuksen ihanuudesta. Totta kai on ihanaa, että vatsassa asustava olio potkii, silloinhan tiedän että kaikki on kunnossa.
Nämä kaikki säryt ja vaivat ovat minulle täysin uutta. Potkut tuntuvat huomattavasti selvemmin kuin esikoisen aikana. Tämä tokikin saattaa johtua siitä, että painoni ei ole noussut samaan tahtiin kuin esikoisen aikana. Alkuraskauden aikana painoni putosi useamman kilon, ja edelleen mennään niillä "miinuskiloilla". Ystäväpiiristäni olen kuullut kommenttia, jotta tyttö sieltä tulee, kun on noin erilainen odotus, kuin 4 vuotta sitten, mutta saapa nähdä. Se selviää sitten touko-kesäkuulla :)
Sitten tuosta pinnan kiristymisestä. Hermoa kinnaa niin, että välillä on pakko mennä toiseen huoneeseen hieman puhaltamaan, ja laskemaan kymmeneen. Nelivuotias esikoinen on kova poika testaamaan äidin hermon pitävyyttä, hän on siinä suorastaan mestari. Meillä haetaan huomiota aivan käsittämättömillä tavoilla: syljetään lattioille, paiskitaan tavaroita, huudetaan kurkku suorana, paasataan lattioita ja seiniä. Koita siinä nyt olla viilipytty, kun hormonit juhlivat vuoristoradalla, ja poika pistää kämpän uuteen kuosiin jatkuvalla syötöllä. Aina kiukut ja tintat saadaan kuitenkin sovittua, ja päivä jatkuu mukavissa tunnelmissa.
Isäntäkin saa oman osansa näistä ihanista pinnan kiristymistuokioista. Jos pyydän häntä tekemään jotain, mikä ei sitten jostain syystä tapahdukaan niin nopeasti kuin haluaisin, kuule hän siitä ihan varmasti. Aamuisin herään miehen tehdessä lähtöä töihin, ja voi sitä riemastuksen määrää, kun hän hieman turhan kovaäänisesti hoitaa aamupuuhiaan, kuten kahvinkeittoa. Tietyissä paikoissa en voi edes kuvitella olevani samassa ruokapöydässä ihmisten kanssa, ruoan mässyttäminen ottaa normaalia enemmän hermon päälle, ja siinä sitä onkin tekemistä, kun koitan itseni pitää hiljaisena, ja perhesovun tallessa.
Koitan jatkuvasti ajatella, että muutaman kuukauden kuluttua tilanne on toinen, ja nämä pienet arjen epäkohdat eivät enää rasita hermoani hetikään näin paljoa, mutta silti... Välillä on vain vaikeaa olla hiljaa :)
