Nyt en puhu kasvukivuista, vaan niistä nimenomaisista kasvatuskivuista. Hieman yli neljän vuoden ajan, olemme mieheni kanssa koittaneet kasvaa vanhempina ja kasvattajina. Kasvatusmetodeja on muutettu sitä mukaa, kun edelliset on huomattu toimimattomiksi. Nyt kun toinen lapsi on tulossa, olemme koittaneet saada ajatuksemme kasvatuksen suhteen mukautumaan toisiinsa aiempaa paremmin. Tämä on kuitenkin osoittautunut todella hankalaksi.
Itse olen iltaisin paljon poissa, ja päivät kahdestaan pojan kanssa. Päivisin meillä noudatetaan rajoja, ja tehdään se, mitä on pyydetty. Poika kerää pääsääntöisesti nätisti omat lelunsa, ennen kuin aloittaa uuden leikin. Telkkaria katsotaan yksi piirretty kerrallaan, ja ohjelman loputtua televisio sammuu, ja touhataan jotain muuta. Iltaisin telkkari, tietokone ja pelit sammuvat kello 20, jonka jälkeen rauhoitutaan odottamaan Nukkumatin saapumista. Mutta kuten jo mainitsinkin, tämä toimii silloin, kun itse olen kotona. Tahti on täysin toinen, kun miesväki on kotona kahdestaan.
Silloin lelut ovat hujan hajan, kolme muistipeliä sulassa sovussa aiheuttamassa kaaosta keskellä lattiaa, piirretyt pauhaavat tunnista toiseen, Angry Birdsit laulavat tietokoneella, ja käsikonsolipeli piipittää sohvan nurkassa. Tämä kaikki yhtä aikaa. Kello menee eteenpäin, ja kun itse saavun kotiin, on totaalinen kaaos valmis. Poika on hereillä ja häärää samaan tapaan, kuin päivälläkin. Sitten ihmetellään, kun pojalle tulee uni vasta puolilta öin.
Lopputuloksena tälle kaikelle, on "rakentava" keskustelu siitä, kuinka taas kerran on unohdettu pitää kiinni sovitusta. Kunpa vain tietäisin, miten kahden ihmisen kasvatusajatukset saataisiin nidottua yhteen niin, ettei samoista asioista tarvitsisi taistella kerta toisensa jälkeen. Näillä eväillä nyt kuitenkin jatketaan arjessa eteenpäin, ja koitetaan saada homma toimimaan :) Itseään, saati sitten toista osapuolta, on mahdotonta muuttaa, joten kompromissit lienevät tässäkin kova sana :)
keskiviikko 16. tammikuuta 2013
perjantai 11. tammikuuta 2013
Nukkumisen jalo taito
Siitä lähtien, kun työni ennen joulua loppuivat, on unirytmini mennyt totaalisen sekaisin. Illat menevät tietokoneella, ja boksille tallennettuja tv-sarjoja katsellessa. Aamulla nukuttaisi enemmän kuin paljon. Kun vihdoin pääsen sänkyyn asti, aloittaa olio vatsassani elämää suuremmat bileet, ja potkii niin, ettei nukkumista voi ajatellakaan. Pitkällisen tuskailun jälkeen otan kirjan käteen, jään siihen koukkuun, ja havahdun puoli neljän aikaan, että nukkumaan olisi pakko mennä.
Tämä yöllinen touhuaminen on tuonut mieleni sopukoista ajatuksen, miten jaksan tulevan vauvan kanssa heräilyt ja muut, kun rytmi on näin sekaisin. Toisaalta, sama tilanne oli reilu neljä vuotta sitten, kun esikoista odotin. Yöt menivät valvoessa, päivät torkkuessa. Tilanne tasoittui vauvan syntymän jälkeen, joten eiköhän tämänkin vauvan kanssa tulevasta selvitä. Loppujen lopuksi, se rytmi löytyy aika helposti uudelleen, joten turhaa taitaa tämäkin panikointi olla.
Välillä olen melkeinpä kateellinen miehelleni: kun uni tulee, se on heti niin syvää, ettei hereille saaminen ole lainkaan helppoa. Poikamme on perinyt isänsä unenlahjat. Laitan tähän loppuun vielä pari kuvaa, jotka ovat saaneet minut kateellisuuden partaalle. Voi kun saisi tuollaiset unenlahjat. Paikalla ja asennolla ei ole mitään väliä, kun uni vie voiton.
Anteeksi, rakas lapseni
Tänään koin ihan totaalisen epäonnistumisen äitinä. Hääräsin keittiössä leipomusten parissa, kun poika tuli pyytämään jäätelöä. Sanoin hänelle, että voi ottaa itse pakastimesta, kunhan ei jätä roskia lojumaan mihinkään. Pian pakastimelta kuului pieni ääni: "äiti, mutta ku nää jäätelöt poksuu, emmä voi ottaa täältä". Minä tietysti kaiken touhun keskellä ärähdin, jotta on se nyt kumma, ku voi olla vaikeaa. Taas pojan ääni: "niin mutta äiti, kato nyt!". Katsoin pojan suuntaan, ja näin kuinka hän roikotti kädessään sulanutta, paperin lävitse valuvaa jäätelöpuikkoa. Sen kummempia kyselemättä sanoin pojalle: "nonni, oot sitte jättäny eilen illalla pakastimen oven auki, ja nyt kaikki pakasteet on sulanu. Kiva juttu! Tosi hienoa!". Poika lähti apeana, mitään sanomatta, takaisin omiin leikkeihinsä.
Menin tarkemmin tutkimaan pakastinta, ja totesin ihan kaiken sulaneen. Ihmettelin, miten kaikki on voinut sulaa niin nopeasti. Avasin jääkaapin oven, ja huomasin, että pakastin oli sammutettu. Samalla sekunnilla lähti kiukkuinen puhelu miehelle töihin: "Oliko sun mielestä kauheankin fiksu veto sammuttaa pakastin, kun se on täynnä tavaraa?! Koko pakastin lainehtii vettä!". Mies sitten selitti, kuinka oli epähuomiossa varmaan painanut kokonaan pois päältä, kun piti lämpötilaa säätää.
Puhelun jälkeen menin pojan luo sohvalle, ja halasin häntä kovasti. Pyysin anteeksi, ja kerroin, ettei hän ollut tehnyt mitään väärää, eikä äidin olisi saanut kiukustua, ennen kuin tiesi mitä oli tapahtunut. Selitin,mistä koko sulamisepisodi oli johtunut. Poika halasi takaisin ja sanoi: "ei se mitään äiti, saat anteeksi". Vielä muutama halaus, ja hieman kevyemmin mielin molemmat jatkoivat kesken jääneet touhunsa loppuun.
Mitä tästä opin? Ainakin sen, että tästä lähtien tutkin asiat hieman tarkemmin, ennen kuin alan pientä syyttämään turhan päiten.
Menin tarkemmin tutkimaan pakastinta, ja totesin ihan kaiken sulaneen. Ihmettelin, miten kaikki on voinut sulaa niin nopeasti. Avasin jääkaapin oven, ja huomasin, että pakastin oli sammutettu. Samalla sekunnilla lähti kiukkuinen puhelu miehelle töihin: "Oliko sun mielestä kauheankin fiksu veto sammuttaa pakastin, kun se on täynnä tavaraa?! Koko pakastin lainehtii vettä!". Mies sitten selitti, kuinka oli epähuomiossa varmaan painanut kokonaan pois päältä, kun piti lämpötilaa säätää.
Puhelun jälkeen menin pojan luo sohvalle, ja halasin häntä kovasti. Pyysin anteeksi, ja kerroin, ettei hän ollut tehnyt mitään väärää, eikä äidin olisi saanut kiukustua, ennen kuin tiesi mitä oli tapahtunut. Selitin,mistä koko sulamisepisodi oli johtunut. Poika halasi takaisin ja sanoi: "ei se mitään äiti, saat anteeksi". Vielä muutama halaus, ja hieman kevyemmin mielin molemmat jatkoivat kesken jääneet touhunsa loppuun.
Mitä tästä opin? Ainakin sen, että tästä lähtien tutkin asiat hieman tarkemmin, ennen kuin alan pientä syyttämään turhan päiten.
Vielä kerran, anteeksi, rakas lapseni!
torstai 10. tammikuuta 2013
Ihana, kamala imettäminen
Tässä se nyt tulee! Aihe, jota jokainen äiti pohtii ja miettii jo ennen lapsen syntymää. Aihe on itselleni ehkä hieman arka, koska ystäväpiirissäni ei ole äitejä, jotka olisivat kokeneet saman kuin minä...tai eivät ainakaan ole asiasta puhuneet. Mutta minäpä puhun! Ja kovaa!
Palataanpa ajassa reilut neljä vuotta taakse päin. Odotin esikoistani, ja ajattelin, että mikäli maitoa tulee, imetän niin kauan kuin sitä piisaa. En kuitenkaan kokenut huonoa omaatuntoa, vaikka samalla ajattelinkin, että jos maitoa ei tule, niin sitten mennään hakemaan kaapit täyteen korviketta. Todellisuus iski laitoksella pojan synnyttyä.
Sain pojan syntymän jälkeen rinnalle, ja tunteet olivat pinnassa. Itkua pukkasi, ja tuota pientä ihmistä ei voinut kuin ihmetellä. Sitten tuli imettämisen aika. En ikinä, koskaan, enkä missään tilanteessa unohda niitä tunteita, joita sisälläni alkoi myllertää. Poika imi ahnaasti, maitoa tuli, ja minua ällötti. Kyllä! En edes liioittele. Jokin tilanteessa ei vain tuntunut oikealle. Ensimmäisen vuorokauden ajan ajattelin, että tämä on ohimenevää, asiaan täytyisi vain tottua. Mutta ei. Oloni jatkui samanlaisena, ja imetystuokioiden lähestyminen ahdisti. Totesin, että asiasta on nyt sanottava jollekin.
Avasin suuni, ja sanoin huoneessa kulkeville hoitajille asiasta: "kun tilanne on nyt se, että en halua imettää. Se ei tunnu minusta oikealta". Hoitaja tuumasi vain tylysti, että sen on kuule äidin homma, siitä se lapsi ruokansa saa. Hoitaja toisensa jälkeen kävi huoneessa, ja jokaiselle sanoin samaa. Yritin tuoda asian ystävällisesti esille, mutta se ei vaikuttanut mitenkään. Kaikki olivat rinnoissa kiinni, repivät ja tiuskivat. Käskivät ajatella lasta eikä omaa napaa. Sitähän minä nimenomaan yritinkin, mutta kukaan ei kuunnellut. Pääsimme sairaalasta pois kahden enemmän tai vähemmän nukutun yön jälkeen. Kotimatkalla pysähdyimme kauppaan, ja haimme korviketta.
Sairaalasta päästyämme pojan paino oli vielä alhaisempi kuin syntyessä, joten oma neuvolatätimme kävi meillä ensimmäisen viikon aikana usein. Ensimmäisellä käynnillä hän otti esille asian, jota olin pelännyt: imettämisen. Hän kysyi, kuinka imetys sujuu, ja tarvitsenko apua asennon tai muun vastaavan kanssa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen, omantunnon tuskissani sanoin, etten ole imettänyt sen jälkeen, kun pääsimme laitokselta, sillä se ei sopinut minulle, vaan ahdisti ja masensi. Toisin kuin sairaalalla, neuvolatäti sanoi, että on hienoa, kun uskallan sanoa asian rehellisesti. Painolasti putosi harteiltani, enkä sen jälkeen miettinytkään koko imettämistä. Kunnes sitten sain tietää odottavani toista lasta....
Edellisellä neuvolakäynnillä minulta kysyttiin, onko minulle herännyt kysymyksiä tai vaivaako mieltä jokin. Silloin kerroin omista imetyskokemuksistani. Kun vihdoin sain paatoksellisen tarinani päätökseen, tuumasi neuvolatäti: "Tuntuu, että olet hyvin vahva linjassasi, etkä aio mieltäsi muuttaa. Voisit seuraavalla lääkärikäynnillä kysyä, jos lääkäri kirjoittaisi sinulle reseptin, jolla saat lääkkeet jotka estävät maitoa nousemasta. Näin pystyisit estämään vastaavat kokemukset sairaalalla tällä kertaa". Ette usko, kuinka onnellinen noista sanoista olin. Aiemmin en edes tiennyt tällaisten lääkkeiden olemassa olosta, joten helpotus oli todella suuri. Nyt toivonkin, että lääkärini on yhtä ymmärtäväinen, ja kirjoittaa minulle reseptin.
Niin monta kertaa olen imettämistä viime aikoina ajatellut, ja todennut, että se ei todellakaan ole minua varten. En koskaan pystyisi imettämään lasta julkisella paikalla, ja tämähän aiheuttaisi sen, etten voisi vauvan kanssa lähteä edes kyläilemään mihinkään. Rinnat ovat minulle niin henkilökohtainen asia, että en koskaan voisi paljastaa niitä muiden edessä, edes imettämistä varten.
Moni on varmaan tässä vaiheessa jo ajatellut, että imetysongelmani johtuvat siitä, että miellän rinnat seksiin, mutta näin ei ole. Olen varma siitä, että mikäli olisin pakottanut itseni imettämään, olisin todennäköisesti sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
Nyt siis peukut pystyyn, jotta saisin sen reseptin lääkäriltä. Tämä helpottaisi odotusaikaani valtavasti, eikä synnyttämään lähteminenkään aiheuttaisi niin kovia paineita. Kerron sitten, kun lääkärikäynti on takana päin, kuinka käytiin!
Palataanpa ajassa reilut neljä vuotta taakse päin. Odotin esikoistani, ja ajattelin, että mikäli maitoa tulee, imetän niin kauan kuin sitä piisaa. En kuitenkaan kokenut huonoa omaatuntoa, vaikka samalla ajattelinkin, että jos maitoa ei tule, niin sitten mennään hakemaan kaapit täyteen korviketta. Todellisuus iski laitoksella pojan synnyttyä.
Sain pojan syntymän jälkeen rinnalle, ja tunteet olivat pinnassa. Itkua pukkasi, ja tuota pientä ihmistä ei voinut kuin ihmetellä. Sitten tuli imettämisen aika. En ikinä, koskaan, enkä missään tilanteessa unohda niitä tunteita, joita sisälläni alkoi myllertää. Poika imi ahnaasti, maitoa tuli, ja minua ällötti. Kyllä! En edes liioittele. Jokin tilanteessa ei vain tuntunut oikealle. Ensimmäisen vuorokauden ajan ajattelin, että tämä on ohimenevää, asiaan täytyisi vain tottua. Mutta ei. Oloni jatkui samanlaisena, ja imetystuokioiden lähestyminen ahdisti. Totesin, että asiasta on nyt sanottava jollekin.
Avasin suuni, ja sanoin huoneessa kulkeville hoitajille asiasta: "kun tilanne on nyt se, että en halua imettää. Se ei tunnu minusta oikealta". Hoitaja tuumasi vain tylysti, että sen on kuule äidin homma, siitä se lapsi ruokansa saa. Hoitaja toisensa jälkeen kävi huoneessa, ja jokaiselle sanoin samaa. Yritin tuoda asian ystävällisesti esille, mutta se ei vaikuttanut mitenkään. Kaikki olivat rinnoissa kiinni, repivät ja tiuskivat. Käskivät ajatella lasta eikä omaa napaa. Sitähän minä nimenomaan yritinkin, mutta kukaan ei kuunnellut. Pääsimme sairaalasta pois kahden enemmän tai vähemmän nukutun yön jälkeen. Kotimatkalla pysähdyimme kauppaan, ja haimme korviketta.
Sairaalasta päästyämme pojan paino oli vielä alhaisempi kuin syntyessä, joten oma neuvolatätimme kävi meillä ensimmäisen viikon aikana usein. Ensimmäisellä käynnillä hän otti esille asian, jota olin pelännyt: imettämisen. Hän kysyi, kuinka imetys sujuu, ja tarvitsenko apua asennon tai muun vastaavan kanssa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen, omantunnon tuskissani sanoin, etten ole imettänyt sen jälkeen, kun pääsimme laitokselta, sillä se ei sopinut minulle, vaan ahdisti ja masensi. Toisin kuin sairaalalla, neuvolatäti sanoi, että on hienoa, kun uskallan sanoa asian rehellisesti. Painolasti putosi harteiltani, enkä sen jälkeen miettinytkään koko imettämistä. Kunnes sitten sain tietää odottavani toista lasta....
Edellisellä neuvolakäynnillä minulta kysyttiin, onko minulle herännyt kysymyksiä tai vaivaako mieltä jokin. Silloin kerroin omista imetyskokemuksistani. Kun vihdoin sain paatoksellisen tarinani päätökseen, tuumasi neuvolatäti: "Tuntuu, että olet hyvin vahva linjassasi, etkä aio mieltäsi muuttaa. Voisit seuraavalla lääkärikäynnillä kysyä, jos lääkäri kirjoittaisi sinulle reseptin, jolla saat lääkkeet jotka estävät maitoa nousemasta. Näin pystyisit estämään vastaavat kokemukset sairaalalla tällä kertaa". Ette usko, kuinka onnellinen noista sanoista olin. Aiemmin en edes tiennyt tällaisten lääkkeiden olemassa olosta, joten helpotus oli todella suuri. Nyt toivonkin, että lääkärini on yhtä ymmärtäväinen, ja kirjoittaa minulle reseptin.
Niin monta kertaa olen imettämistä viime aikoina ajatellut, ja todennut, että se ei todellakaan ole minua varten. En koskaan pystyisi imettämään lasta julkisella paikalla, ja tämähän aiheuttaisi sen, etten voisi vauvan kanssa lähteä edes kyläilemään mihinkään. Rinnat ovat minulle niin henkilökohtainen asia, että en koskaan voisi paljastaa niitä muiden edessä, edes imettämistä varten.
Moni on varmaan tässä vaiheessa jo ajatellut, että imetysongelmani johtuvat siitä, että miellän rinnat seksiin, mutta näin ei ole. Olen varma siitä, että mikäli olisin pakottanut itseni imettämään, olisin todennäköisesti sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
Nyt siis peukut pystyyn, jotta saisin sen reseptin lääkäriltä. Tämä helpottaisi odotusaikaani valtavasti, eikä synnyttämään lähteminenkään aiheuttaisi niin kovia paineita. Kerron sitten, kun lääkärikäynti on takana päin, kuinka käytiin!
keskiviikko 9. tammikuuta 2013
4-vuotiaan äiti-uhmaa
Meillä on viime viikkojen aikana koettu todellista äitiin kohdistuvaa uhmaa. Äiti on tyhmä, typerä ja kieltää kaiken. Äiti ei saa olla kotona. Olisi kivempaa, jos äiti olisi kaikki illat esittelyissä. Huh! Työskentelen sivutoimisesti Tupperware-konsulenttina, ja joka ikinen ilta kuulen nelivuotiaan suusta kysymyksen: "äiti, menisitkö sinä tänään pitämään taas esittelyä, niin me saataisiin olla iskän kanssa kahdestaan kotona?"
Tokihan minä tiedän, mistä tämä meikäläiseen kohdistuva tinttailu juontaa juurensa. Meillä, ja varmasti myös monessa muussakin lapsiperheessä on tilanne tämä: äiti komentaa, asettaa rajoja, ja kieltojen tottelemattomuudella on seurauksensa. Isä puolestaan antaa luvan pelata ja katsoa TV:tä enemmän kuin on sovittu, sillä näin hän itse pääsee vähemmällä taistelulla, ja voi keskittyä omiin touhuihinsa, kun lapsi ei ole housunlahkeessa roikkumassa. Kysyinkin pojaltamme taannoin, miksi äiti on niin tyhmä, eikä äidin saisi olla kotona silloin kun isä on. Pojan vastaus oli hyvin selkeä: "Sä aina komennat ja kiellät, ja iskä antaa pelata kauan". Näinpä. Olen mieheni kanssa useasti koittanut aiheesta puhua, ja saada hänet ymmärtämään, että pojalle on asetettava rajat. Nyt, kun toinen lapsi on tulossa, se on vieläkin tärkeämpää. Ei lapsi mene rikki siitä että komennetaan ja asetetaan rajat. Päinvastoin.
Poikamme on luonteeltaan hyvin samanlainen, kuin minäkin: äkkipikainen, suuttuu helposti, ei siedä määräänsä enempää komentelua. Uskonkin vahvasti, että juuri samankaltaisuutemme vuoksi, olemme napit vastakkain pienistäkin asioista. Kun olen päivät pojan kanssa kaksistaan kotosalla, aika kuluu mukavasti. Poika on pääsääntöisesti hyvän tuulinen, uskoo melko hyvin mitä sanotaan, auttaa pyydettäessä kotitöissä. Mutta kun isä tulee töistä, tilanne kääntyy täysin päälaelleen. Ehkäpä poika haluaisi isänkin olevan hänen kanssaan ihan kahdestaan, niin kuin äitikin arkisin on. Tiedä tuosta nyt sitten. Toisen pään sisään kun ei valitettavasti pääse ajatuksia tutkimaan.
Tänään päätin tehdä pojan kanssa jotain perus-arjesta poikkeavaa, kunnon äiti-poika iltapäivä. Vietimme muutaman tunnin kaupungilla kauppoja kierrellen. Poika sai valita itselleen ja vauvalle vaatetta, kävimme kahdestaan syömässä ja lopuksi haimme Arnoldsista donitsit kotiin tuomisiksi. Tämä ei meikäläisen tuloilla ole mitenkään "normaali" tapa viettää arkipäiviä, ja pojan kasvoilta paistoi selvästi ilo, kun kuljimme kaupoissa käsi kädessä ja istuimme syömässä vastatusten. Melkein äidillä tippa tuli linssiin, oikea arjen onnen hetki. Poika tohisi kaupoissa onnesta soikeana vauvanvaatehyllyjen ääressä, kun sai itse olla sanomassa, millaista vaatetta vauvalle voisimme ostaa. Ja voi sitä ylpeyttä hänen äänessään, kun kertoi isälleen valinneensa ihan itse vauvalle vaatetta. Uskon vahvasti, että tällaiset pienet asiat vaikuttavat positiivisesti vauvan syntymän jälkeiseen mahdolliseen mustasukkaisuuteen. Saattaahan se olla, että mietin turhan takia koko mustasukkaisuutta. Eihän sitä voi ennalta tietää, kuinka esikoinen vauvaan suhtautuu. Se jää nähtäväksi.
Tämän päivän onnen hetkien jälkeen olen päättänyt, että jatkossa keskityn touhuamaan pojan kanssa aiempaa enemmän. Keksimään kivaa, ihan kahdenkeskistä puuhaa. Tuo äiti-uhmakin voisi sillä hellittää. Ehkä...
Tokihan minä tiedän, mistä tämä meikäläiseen kohdistuva tinttailu juontaa juurensa. Meillä, ja varmasti myös monessa muussakin lapsiperheessä on tilanne tämä: äiti komentaa, asettaa rajoja, ja kieltojen tottelemattomuudella on seurauksensa. Isä puolestaan antaa luvan pelata ja katsoa TV:tä enemmän kuin on sovittu, sillä näin hän itse pääsee vähemmällä taistelulla, ja voi keskittyä omiin touhuihinsa, kun lapsi ei ole housunlahkeessa roikkumassa. Kysyinkin pojaltamme taannoin, miksi äiti on niin tyhmä, eikä äidin saisi olla kotona silloin kun isä on. Pojan vastaus oli hyvin selkeä: "Sä aina komennat ja kiellät, ja iskä antaa pelata kauan". Näinpä. Olen mieheni kanssa useasti koittanut aiheesta puhua, ja saada hänet ymmärtämään, että pojalle on asetettava rajat. Nyt, kun toinen lapsi on tulossa, se on vieläkin tärkeämpää. Ei lapsi mene rikki siitä että komennetaan ja asetetaan rajat. Päinvastoin.
Poikamme on luonteeltaan hyvin samanlainen, kuin minäkin: äkkipikainen, suuttuu helposti, ei siedä määräänsä enempää komentelua. Uskonkin vahvasti, että juuri samankaltaisuutemme vuoksi, olemme napit vastakkain pienistäkin asioista. Kun olen päivät pojan kanssa kaksistaan kotosalla, aika kuluu mukavasti. Poika on pääsääntöisesti hyvän tuulinen, uskoo melko hyvin mitä sanotaan, auttaa pyydettäessä kotitöissä. Mutta kun isä tulee töistä, tilanne kääntyy täysin päälaelleen. Ehkäpä poika haluaisi isänkin olevan hänen kanssaan ihan kahdestaan, niin kuin äitikin arkisin on. Tiedä tuosta nyt sitten. Toisen pään sisään kun ei valitettavasti pääse ajatuksia tutkimaan.
Tänään päätin tehdä pojan kanssa jotain perus-arjesta poikkeavaa, kunnon äiti-poika iltapäivä. Vietimme muutaman tunnin kaupungilla kauppoja kierrellen. Poika sai valita itselleen ja vauvalle vaatetta, kävimme kahdestaan syömässä ja lopuksi haimme Arnoldsista donitsit kotiin tuomisiksi. Tämä ei meikäläisen tuloilla ole mitenkään "normaali" tapa viettää arkipäiviä, ja pojan kasvoilta paistoi selvästi ilo, kun kuljimme kaupoissa käsi kädessä ja istuimme syömässä vastatusten. Melkein äidillä tippa tuli linssiin, oikea arjen onnen hetki. Poika tohisi kaupoissa onnesta soikeana vauvanvaatehyllyjen ääressä, kun sai itse olla sanomassa, millaista vaatetta vauvalle voisimme ostaa. Ja voi sitä ylpeyttä hänen äänessään, kun kertoi isälleen valinneensa ihan itse vauvalle vaatetta. Uskon vahvasti, että tällaiset pienet asiat vaikuttavat positiivisesti vauvan syntymän jälkeiseen mahdolliseen mustasukkaisuuteen. Saattaahan se olla, että mietin turhan takia koko mustasukkaisuutta. Eihän sitä voi ennalta tietää, kuinka esikoinen vauvaan suhtautuu. Se jää nähtäväksi.
Tämän päivän onnen hetkien jälkeen olen päättänyt, että jatkossa keskityn touhuamaan pojan kanssa aiempaa enemmän. Keksimään kivaa, ihan kahdenkeskistä puuhaa. Tuo äiti-uhmakin voisi sillä hellittää. Ehkä...
Odottavan äidin panikointia
Niinpä niin. Panikointi. Se on juuri oikea sana kuvaamaan tunteita, joita tämä odotusaika on aiheuttanut. Kun odotin esikoistamme vajaa 5 vuotta sitten, en tainnut edes ymmärtää jännittää, saati miettiä, mitä JOS käykin huonosti. Tämän raskauden aikana olen sen kyllä ymmärtänyt, liiankin kanssa. Viime viikolla ylittyi puoliväli, ja nyt vasta uskallan ajatella, että tämä vatsassani kasvava lapsi todella syntyy, ja tulee osaksi perhettämme. Siitäkin huolimatta odotan viikon kuluttua olevaa ultraa kuin kuuta nousevaa. Esikoisen aikana odotin ultraa, koska olin tavattoman kiinostunut siitä, kumpaako sukupuolta tuleva lapsi on. Nyt odotan ultraa, jotta minulle kerrotaan, että lapsella on varmasti kaikki kunnossa.
Tajusin odottavani toista lasta, kun viikkoja oli täynnä jo 10. Tämä lapsi oli siis todellakin yllätys, vaikkakin haluttu sellainen. Samoin oli esikoisen kohdalla. Silloin tein raskaustestin toisensa perään, ja kerta toisensa jälkeen sain pettyä, kun viivoja ilmestyi vain yksi. Oireet kyllä täsmäsivät useamman viikon ajan. Kun sitten vihdoin plussasin, painelin seuraavana päivänä oikopäätä neuvolaan. Neuvolassa yritin sanoa, että vaikka plussasin vasta edellisenä päivänä, uskon, että odotus on jo aika pitkällä. Kuukautiseni olivat tulleet normaalisti, joten neuvolatäti tyynen rauhallisesti tuumasi, etten ole voinut olla pitkään raskaana. Testikin näytti positiivista vasta nyt. Niskapoimu-ultrassa totuus kuitenkin valkeni: laskettua aikaa aikaistettiin kuukaudella. Viikkoja oli siis jo yli 13, koska niskapoimua ei enää voitu mitata.
Toinen odotus onkin ollut vielä isompi yllätys, kuin ensimmäinen. Lopetin ehkäisypillerit pariksi kuukaudeksi, mutta aloitin ne uudelleen, kun sain muutamaksi kuukaudeksi töitä. Ajattelimme, että siirretään perheenlisäysasiat hieman tuonnemmaksi. Aika kului töitä tehdessä, ja armottoman väsymyksen laitoin varhaisien aamuheräämisten piikkiin. Mikään muu ei viitannutkaan odotuksen suuntaan. Yhtäkkiä minulle tuli tunne, että testi on tehtävä, ja kappas! Testiin ilmestyi hyvin selvästi kaksi viivaa. Niinpä kauhealla tohinalla etsimään neuvolan puhelinnumeroa, ja sainkin seuraavalle päivälle ajan ultraan,jossa asia varmistettiin. Viikkoja oli täynnä jo aiemmin mainitsemani 10.
Molemmissa raskauksissani olen päässyt riskiviikkojen yli lähes tulkoon tietämättäni, mutta silti viimeiset 10 viikkoa on kauhea huoli painanut mieltäni. Olen ollut täysin varma siitä, että keskenmeno tulee, tai lapsi kuolee kohtuun. Onneksi minulla on ihana neuvolatäti, joka on vähintään kerran viikossa ultralla katsonut, että pikkukaverilla on kaikki kunnossa.
Nyt potkut tuntuvat erittäin selvästi. Eivät enää hentoina siiven iskuina, vaan todellisina potkuina, jotka näkyvät selällä maatessani päälle päinkin. Kaiken järjen mukaan voisin lopettaa murehtimisen ja stressaamisen, ja keskittyä nauttimaan olostani, ja pienestä, ihmeellisestä elämästä vatsassani, mutta kun ei niin ei. Nyt vain todella toivon, että tulevassa ultrassa kuulen, että lapsella on kaikki kunnossa. Josko sitten jo uskaltautuisi kirpparikierrokselle katsastamaan, mitä ihanuuksia pienelle löytyykään, ja kuinka pieniä ne vaatteet todella ovat. Uskokaa tai älkää, mutta neljässä vuodessa unohtuu liian paljon <3
Tajusin odottavani toista lasta, kun viikkoja oli täynnä jo 10. Tämä lapsi oli siis todellakin yllätys, vaikkakin haluttu sellainen. Samoin oli esikoisen kohdalla. Silloin tein raskaustestin toisensa perään, ja kerta toisensa jälkeen sain pettyä, kun viivoja ilmestyi vain yksi. Oireet kyllä täsmäsivät useamman viikon ajan. Kun sitten vihdoin plussasin, painelin seuraavana päivänä oikopäätä neuvolaan. Neuvolassa yritin sanoa, että vaikka plussasin vasta edellisenä päivänä, uskon, että odotus on jo aika pitkällä. Kuukautiseni olivat tulleet normaalisti, joten neuvolatäti tyynen rauhallisesti tuumasi, etten ole voinut olla pitkään raskaana. Testikin näytti positiivista vasta nyt. Niskapoimu-ultrassa totuus kuitenkin valkeni: laskettua aikaa aikaistettiin kuukaudella. Viikkoja oli siis jo yli 13, koska niskapoimua ei enää voitu mitata.
Toinen odotus onkin ollut vielä isompi yllätys, kuin ensimmäinen. Lopetin ehkäisypillerit pariksi kuukaudeksi, mutta aloitin ne uudelleen, kun sain muutamaksi kuukaudeksi töitä. Ajattelimme, että siirretään perheenlisäysasiat hieman tuonnemmaksi. Aika kului töitä tehdessä, ja armottoman väsymyksen laitoin varhaisien aamuheräämisten piikkiin. Mikään muu ei viitannutkaan odotuksen suuntaan. Yhtäkkiä minulle tuli tunne, että testi on tehtävä, ja kappas! Testiin ilmestyi hyvin selvästi kaksi viivaa. Niinpä kauhealla tohinalla etsimään neuvolan puhelinnumeroa, ja sainkin seuraavalle päivälle ajan ultraan,jossa asia varmistettiin. Viikkoja oli täynnä jo aiemmin mainitsemani 10.
Molemmissa raskauksissani olen päässyt riskiviikkojen yli lähes tulkoon tietämättäni, mutta silti viimeiset 10 viikkoa on kauhea huoli painanut mieltäni. Olen ollut täysin varma siitä, että keskenmeno tulee, tai lapsi kuolee kohtuun. Onneksi minulla on ihana neuvolatäti, joka on vähintään kerran viikossa ultralla katsonut, että pikkukaverilla on kaikki kunnossa.
Nyt potkut tuntuvat erittäin selvästi. Eivät enää hentoina siiven iskuina, vaan todellisina potkuina, jotka näkyvät selällä maatessani päälle päinkin. Kaiken järjen mukaan voisin lopettaa murehtimisen ja stressaamisen, ja keskittyä nauttimaan olostani, ja pienestä, ihmeellisestä elämästä vatsassani, mutta kun ei niin ei. Nyt vain todella toivon, että tulevassa ultrassa kuulen, että lapsella on kaikki kunnossa. Josko sitten jo uskaltautuisi kirpparikierrokselle katsastamaan, mitä ihanuuksia pienelle löytyykään, ja kuinka pieniä ne vaatteet todella ovat. Uskokaa tai älkää, mutta neljässä vuodessa unohtuu liian paljon <3
Aluksi
Pitkän aikaa mielessäni on pyörinyt ajatus äitiyteen liittyvän blogin kirjoittamisesta, mutta tuntuu ettei aikaa ole syksyn aikana jäänyt millekään ylimääräiselle. Ei edes leivontablogilleni, Leivontakärpäsen puremalle, jonka löydät profiilistani. Nyt kuitenkin, kun arki pyörii päiväsaikaan kotona hengaillessa 4-vuotiaan poikani kanssa, tuntuu että aika on oikea.
Tässä se nyt sitten on: Äitinä arjessa - ja kaaoksessa. Pääsääntöisesti arkemme pyörii normaalin rajoissa, omassa uomassaan eteenpäin. Mutta kuten kuka tahansa äiti varmasti tietää, aina ei huumori piisaa kaikkeen, ja seurauksena on se armoton kaaos. Tämä blogi tulee käsittelemään nimenomaan niitä kaaoksen hetkiä, pieniä arjessa vastaan tulevia ilon aiheita, sekä totta kai odottavan äidin arkea. Toivottavasti sinä pidät lukemastasi! Tervetuloa seuraamaan elämääni, niin arjen kuin kaaoksenkin keskellä!
Tässä se nyt sitten on: Äitinä arjessa - ja kaaoksessa. Pääsääntöisesti arkemme pyörii normaalin rajoissa, omassa uomassaan eteenpäin. Mutta kuten kuka tahansa äiti varmasti tietää, aina ei huumori piisaa kaikkeen, ja seurauksena on se armoton kaaos. Tämä blogi tulee käsittelemään nimenomaan niitä kaaoksen hetkiä, pieniä arjessa vastaan tulevia ilon aiheita, sekä totta kai odottavan äidin arkea. Toivottavasti sinä pidät lukemastasi! Tervetuloa seuraamaan elämääni, niin arjen kuin kaaoksenkin keskellä!
Tilaa:
Kommentit (Atom)