Anteeksi, rakas lapseni

Tänään koin ihan totaalisen epäonnistumisen äitinä. Hääräsin keittiössä leipomusten parissa, kun poika tuli pyytämään jäätelöä. Sanoin hänelle, että voi ottaa itse pakastimesta, kunhan ei jätä roskia lojumaan mihinkään. Pian pakastimelta kuului pieni ääni: "äiti, mutta ku nää jäätelöt poksuu, emmä voi ottaa täältä". Minä tietysti kaiken touhun keskellä ärähdin, jotta on se nyt kumma, ku voi olla vaikeaa. Taas pojan ääni: "niin mutta äiti, kato nyt!". Katsoin pojan suuntaan, ja näin kuinka hän roikotti kädessään sulanutta, paperin lävitse valuvaa jäätelöpuikkoa. Sen kummempia kyselemättä sanoin pojalle: "nonni, oot sitte jättäny eilen illalla pakastimen oven auki, ja nyt kaikki pakasteet on sulanu. Kiva juttu! Tosi hienoa!". Poika lähti apeana, mitään sanomatta, takaisin omiin leikkeihinsä.

Menin tarkemmin tutkimaan pakastinta, ja totesin ihan kaiken sulaneen. Ihmettelin, miten kaikki on voinut sulaa niin nopeasti. Avasin  jääkaapin oven, ja huomasin, että pakastin oli sammutettu. Samalla sekunnilla lähti kiukkuinen puhelu miehelle töihin: "Oliko sun mielestä kauheankin fiksu veto sammuttaa pakastin, kun se on täynnä tavaraa?! Koko pakastin lainehtii vettä!". Mies sitten selitti, kuinka oli epähuomiossa varmaan painanut kokonaan pois päältä, kun piti lämpötilaa säätää.

Puhelun jälkeen menin pojan luo sohvalle, ja halasin häntä kovasti. Pyysin anteeksi, ja kerroin, ettei hän ollut tehnyt mitään väärää, eikä äidin olisi saanut kiukustua, ennen kuin tiesi mitä oli tapahtunut. Selitin,mistä koko sulamisepisodi oli johtunut. Poika halasi takaisin ja sanoi: "ei se mitään äiti, saat anteeksi". Vielä muutama halaus, ja hieman kevyemmin mielin molemmat jatkoivat kesken jääneet touhunsa loppuun.

Mitä tästä opin? Ainakin sen, että tästä lähtien tutkin asiat hieman tarkemmin, ennen kuin alan pientä syyttämään turhan päiten.

Vielä kerran, anteeksi, rakas lapseni!