Odottavan äidin panikointia

Niinpä niin. Panikointi. Se on juuri oikea sana kuvaamaan tunteita, joita tämä odotusaika on aiheuttanut. Kun odotin esikoistamme vajaa 5 vuotta sitten, en tainnut edes ymmärtää jännittää, saati miettiä, mitä JOS käykin huonosti. Tämän raskauden aikana olen sen kyllä ymmärtänyt, liiankin kanssa. Viime viikolla ylittyi puoliväli, ja nyt vasta uskallan ajatella, että tämä vatsassani kasvava lapsi todella syntyy, ja tulee osaksi perhettämme. Siitäkin huolimatta odotan viikon kuluttua olevaa ultraa kuin kuuta nousevaa. Esikoisen aikana odotin ultraa, koska olin tavattoman kiinostunut siitä, kumpaako sukupuolta tuleva lapsi on. Nyt odotan ultraa, jotta minulle kerrotaan, että lapsella on varmasti kaikki kunnossa.

Tajusin odottavani toista lasta, kun viikkoja oli täynnä jo 10. Tämä lapsi oli siis todellakin yllätys, vaikkakin haluttu sellainen. Samoin oli esikoisen kohdalla. Silloin tein raskaustestin toisensa perään, ja kerta toisensa jälkeen sain pettyä, kun viivoja ilmestyi vain yksi. Oireet kyllä täsmäsivät useamman viikon ajan. Kun sitten vihdoin plussasin, painelin seuraavana päivänä oikopäätä neuvolaan. Neuvolassa yritin sanoa, että vaikka plussasin vasta edellisenä päivänä, uskon, että odotus on jo aika pitkällä. Kuukautiseni olivat tulleet normaalisti, joten neuvolatäti tyynen rauhallisesti tuumasi, etten ole voinut olla pitkään raskaana. Testikin näytti positiivista vasta nyt. Niskapoimu-ultrassa totuus kuitenkin valkeni: laskettua aikaa aikaistettiin kuukaudella. Viikkoja oli siis jo yli 13, koska niskapoimua ei enää voitu mitata.

Toinen odotus onkin ollut vielä isompi yllätys, kuin ensimmäinen. Lopetin ehkäisypillerit pariksi kuukaudeksi, mutta aloitin ne uudelleen, kun sain muutamaksi kuukaudeksi töitä. Ajattelimme, että siirretään perheenlisäysasiat hieman tuonnemmaksi. Aika kului töitä tehdessä, ja armottoman väsymyksen laitoin varhaisien aamuheräämisten piikkiin. Mikään muu ei viitannutkaan odotuksen suuntaan. Yhtäkkiä minulle tuli tunne, että testi on tehtävä, ja kappas! Testiin ilmestyi hyvin selvästi kaksi viivaa. Niinpä kauhealla tohinalla etsimään neuvolan puhelinnumeroa, ja sainkin seuraavalle päivälle ajan ultraan,jossa asia varmistettiin. Viikkoja oli täynnä jo aiemmin mainitsemani 10.

Molemmissa raskauksissani olen päässyt riskiviikkojen yli lähes tulkoon tietämättäni, mutta silti viimeiset 10 viikkoa on kauhea huoli painanut mieltäni. Olen ollut täysin varma siitä, että keskenmeno tulee, tai lapsi kuolee kohtuun. Onneksi minulla on ihana neuvolatäti, joka on vähintään kerran viikossa ultralla katsonut, että pikkukaverilla on kaikki kunnossa.

Nyt potkut tuntuvat erittäin selvästi. Eivät enää hentoina siiven iskuina, vaan todellisina potkuina, jotka näkyvät selällä maatessani päälle päinkin. Kaiken järjen mukaan voisin lopettaa murehtimisen ja stressaamisen, ja keskittyä nauttimaan olostani, ja pienestä, ihmeellisestä elämästä vatsassani, mutta kun ei niin ei. Nyt vain todella toivon, että tulevassa ultrassa kuulen, että lapsella on kaikki kunnossa. Josko sitten jo uskaltautuisi kirpparikierrokselle katsastamaan, mitä ihanuuksia pienelle löytyykään, ja kuinka pieniä ne vaatteet todella ovat. Uskokaa tai älkää, mutta neljässä vuodessa unohtuu liian paljon <3