4-vuotiaan äiti-uhmaa

Meillä on viime viikkojen aikana koettu todellista äitiin kohdistuvaa uhmaa. Äiti on tyhmä, typerä ja kieltää kaiken. Äiti ei saa olla kotona. Olisi kivempaa, jos äiti olisi kaikki illat esittelyissä. Huh! Työskentelen sivutoimisesti Tupperware-konsulenttina, ja joka ikinen ilta kuulen nelivuotiaan suusta kysymyksen: "äiti, menisitkö sinä tänään pitämään taas esittelyä, niin me saataisiin olla iskän kanssa kahdestaan kotona?"

Tokihan minä tiedän, mistä tämä meikäläiseen kohdistuva tinttailu juontaa juurensa. Meillä, ja varmasti myös monessa muussakin lapsiperheessä on tilanne tämä: äiti komentaa, asettaa rajoja, ja kieltojen tottelemattomuudella on seurauksensa. Isä puolestaan antaa luvan pelata ja katsoa TV:tä enemmän kuin on sovittu, sillä näin hän itse pääsee vähemmällä taistelulla, ja voi keskittyä omiin touhuihinsa, kun lapsi ei ole housunlahkeessa roikkumassa. Kysyinkin pojaltamme taannoin, miksi äiti on niin tyhmä, eikä äidin saisi olla kotona silloin kun isä on. Pojan vastaus oli hyvin selkeä: "Sä aina komennat ja kiellät, ja iskä antaa pelata kauan". Näinpä. Olen mieheni kanssa useasti koittanut aiheesta puhua, ja saada hänet ymmärtämään, että pojalle on asetettava rajat. Nyt, kun toinen lapsi on tulossa, se on vieläkin tärkeämpää. Ei lapsi mene rikki siitä että komennetaan ja asetetaan rajat. Päinvastoin.

Poikamme on luonteeltaan hyvin samanlainen, kuin minäkin: äkkipikainen, suuttuu helposti, ei siedä määräänsä enempää komentelua. Uskonkin vahvasti, että juuri samankaltaisuutemme vuoksi, olemme napit vastakkain pienistäkin asioista. Kun olen päivät pojan kanssa kaksistaan kotosalla, aika kuluu mukavasti. Poika on pääsääntöisesti hyvän tuulinen, uskoo melko hyvin mitä sanotaan, auttaa pyydettäessä kotitöissä. Mutta kun isä tulee töistä, tilanne kääntyy täysin päälaelleen. Ehkäpä poika haluaisi isänkin olevan hänen kanssaan ihan kahdestaan, niin kuin äitikin arkisin on. Tiedä tuosta nyt sitten. Toisen pään sisään kun ei valitettavasti pääse ajatuksia tutkimaan.

Tänään päätin tehdä pojan kanssa jotain perus-arjesta poikkeavaa, kunnon äiti-poika iltapäivä. Vietimme muutaman tunnin kaupungilla kauppoja kierrellen. Poika sai valita itselleen ja vauvalle vaatetta, kävimme kahdestaan syömässä ja lopuksi haimme Arnoldsista donitsit kotiin tuomisiksi. Tämä ei meikäläisen tuloilla ole mitenkään "normaali" tapa viettää arkipäiviä, ja pojan kasvoilta paistoi selvästi ilo, kun kuljimme kaupoissa käsi kädessä ja istuimme syömässä vastatusten. Melkein äidillä tippa tuli linssiin, oikea arjen onnen hetki. Poika tohisi kaupoissa onnesta soikeana vauvanvaatehyllyjen ääressä, kun sai itse olla sanomassa, millaista vaatetta vauvalle voisimme ostaa. Ja voi sitä ylpeyttä hänen äänessään, kun kertoi isälleen valinneensa ihan itse vauvalle vaatetta. Uskon vahvasti, että tällaiset pienet asiat vaikuttavat positiivisesti vauvan syntymän jälkeiseen mahdolliseen mustasukkaisuuteen. Saattaahan se olla, että mietin turhan takia koko mustasukkaisuutta. Eihän sitä voi ennalta tietää, kuinka esikoinen vauvaan suhtautuu. Se jää nähtäväksi.

Tämän päivän onnen hetkien jälkeen olen päättänyt, että jatkossa keskityn touhuamaan pojan kanssa aiempaa enemmän. Keksimään kivaa, ihan kahdenkeskistä puuhaa. Tuo äiti-uhmakin voisi sillä hellittää. Ehkä...