Ihana, kamala imettäminen

Tässä se nyt tulee! Aihe, jota jokainen äiti pohtii ja miettii jo ennen lapsen syntymää. Aihe on itselleni ehkä hieman arka, koska ystäväpiirissäni ei ole äitejä, jotka olisivat kokeneet saman kuin minä...tai eivät ainakaan ole asiasta puhuneet. Mutta minäpä puhun! Ja kovaa!

Palataanpa ajassa reilut neljä vuotta taakse päin. Odotin esikoistani, ja ajattelin, että mikäli maitoa tulee, imetän niin kauan kuin sitä piisaa. En kuitenkaan kokenut huonoa omaatuntoa, vaikka samalla ajattelinkin, että jos maitoa ei tule, niin sitten mennään hakemaan kaapit täyteen korviketta. Todellisuus iski laitoksella pojan synnyttyä.

Sain pojan syntymän jälkeen rinnalle, ja tunteet olivat pinnassa. Itkua pukkasi, ja tuota pientä ihmistä ei voinut kuin ihmetellä. Sitten tuli imettämisen aika. En ikinä, koskaan, enkä missään tilanteessa unohda niitä tunteita, joita sisälläni alkoi myllertää. Poika imi ahnaasti, maitoa tuli, ja minua ällötti. Kyllä! En edes liioittele. Jokin tilanteessa ei vain tuntunut oikealle. Ensimmäisen vuorokauden ajan ajattelin, että tämä on ohimenevää, asiaan täytyisi vain tottua. Mutta ei. Oloni jatkui samanlaisena, ja imetystuokioiden lähestyminen ahdisti. Totesin, että asiasta on nyt sanottava jollekin.

Avasin suuni, ja sanoin huoneessa kulkeville hoitajille asiasta: "kun tilanne on nyt  se, että en halua imettää. Se ei tunnu minusta oikealta". Hoitaja tuumasi vain tylysti, että sen on kuule äidin homma, siitä se lapsi ruokansa saa. Hoitaja toisensa jälkeen kävi huoneessa, ja jokaiselle sanoin samaa. Yritin tuoda asian ystävällisesti esille, mutta se ei vaikuttanut mitenkään. Kaikki olivat rinnoissa kiinni, repivät ja tiuskivat. Käskivät ajatella lasta eikä omaa napaa. Sitähän minä nimenomaan yritinkin, mutta kukaan ei kuunnellut. Pääsimme sairaalasta pois kahden enemmän tai vähemmän nukutun yön jälkeen. Kotimatkalla pysähdyimme kauppaan, ja haimme korviketta.

Sairaalasta päästyämme pojan paino oli vielä alhaisempi kuin syntyessä, joten oma neuvolatätimme kävi meillä ensimmäisen viikon aikana usein. Ensimmäisellä käynnillä hän otti esille asian, jota olin pelännyt: imettämisen. Hän kysyi, kuinka imetys sujuu, ja tarvitsenko apua asennon tai muun vastaavan kanssa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen, omantunnon tuskissani sanoin, etten ole imettänyt sen jälkeen, kun pääsimme laitokselta, sillä se ei sopinut minulle, vaan ahdisti ja masensi. Toisin kuin sairaalalla, neuvolatäti sanoi, että on hienoa, kun uskallan sanoa asian rehellisesti. Painolasti putosi harteiltani, enkä sen jälkeen miettinytkään koko imettämistä. Kunnes sitten sain tietää odottavani toista lasta....

Edellisellä neuvolakäynnillä minulta kysyttiin, onko minulle herännyt kysymyksiä tai vaivaako mieltä jokin. Silloin kerroin omista imetyskokemuksistani. Kun vihdoin sain paatoksellisen tarinani päätökseen, tuumasi neuvolatäti: "Tuntuu, että olet hyvin vahva linjassasi, etkä aio mieltäsi muuttaa. Voisit seuraavalla lääkärikäynnillä kysyä, jos lääkäri kirjoittaisi sinulle reseptin, jolla saat lääkkeet jotka estävät maitoa nousemasta. Näin pystyisit estämään vastaavat kokemukset sairaalalla tällä kertaa". Ette usko, kuinka onnellinen noista sanoista olin. Aiemmin en edes tiennyt tällaisten lääkkeiden olemassa olosta, joten helpotus oli todella suuri. Nyt toivonkin, että lääkärini on yhtä ymmärtäväinen, ja kirjoittaa minulle reseptin.

Niin monta kertaa olen imettämistä viime aikoina ajatellut, ja todennut, että se ei todellakaan ole minua varten. En koskaan pystyisi imettämään lasta julkisella paikalla, ja tämähän aiheuttaisi sen, etten voisi vauvan kanssa lähteä edes kyläilemään mihinkään. Rinnat ovat minulle niin henkilökohtainen asia, että en koskaan voisi paljastaa niitä muiden edessä, edes imettämistä varten.

Moni on varmaan tässä vaiheessa jo ajatellut, että imetysongelmani johtuvat siitä, että miellän rinnat seksiin, mutta näin ei ole. Olen varma siitä, että mikäli olisin pakottanut itseni imettämään, olisin todennäköisesti sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Nyt siis peukut pystyyn, jotta saisin sen reseptin lääkäriltä. Tämä helpottaisi odotusaikaani valtavasti, eikä synnyttämään lähteminenkään aiheuttaisi niin kovia paineita. Kerron sitten, kun lääkärikäynti on takana päin, kuinka käytiin!